Täysin pelkkien tiedotusvälineiden perusteella, kun olen seurannut vuosien mittaan uutisointia koulunkäynnistä, on tullut mieleen ajatus siitä, että kyllä kaikki oli ennen paremmin. Ei ollut puhettakaan häiriköinnistä tai opettajille huutelusta. Opettajan sana oli laki ja luokassa istuttiin hiljaa ja rauhassa.
Oliko kaikki siis paremmin ja miten tämä liittyy kirjoittamiseen?
Kuten olen jo aiemmin kertonut, niin olen kirjoittanut aina. Jo reilusti ala-asteikäisenä aloin raapustaa tarinoita ruutupaperivihkoon ja sitten jossain kohtaa suurimmalla aarteellani, mekaanisella kirjoituskoneella. Koulunkäynti ja tämä intohimoinen harrastus olivat kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Vain niinä muutamana kertana vuodessa, kun äidinkielenopetukseen kuului ainekirjoitus, sain tehdä sitä mitä halusin.
Koulussa istuttiin ja opiskeltiin, tehtiin kotiläksyjä ja kuunneltiin opettajaa. Me kaikki, täsmälleen samalla tavalla. Kotona kirjoitin ja koulussa kuuntelin matematiikka, fysiikkaa, englantia ja kaikki niitä muita aineita. Koskaan nämä kaksi asiaa eivät kohdanneet.
Kun siirryttiin yläasteelle, jatkui opiskelu muuten samanlaisena, mutta nyt mukaan tuli tulevaisuuden suunnittelu. Mitä peruskoulun jälkeen tapahtuisi ja mihin ne omat todistuksesta saatavat pisteet riittäisivät. Kyllä, nimenomaan pisteet, ne olivat se ainoa tapa suunnitella tulevaa. Jokaisella koululla ja valinnalla oli pisteisiin ja arvosanaan sidottu pääsyvaatimus ja noita kouluja oli joko lukio tai ammattikoulu eri linjoineen. Jos olit intohimoinen urheilija, niin oli olemassa joku urheilulukio, jonka nimen kuulin muutamaan kertaan. Ja jos et minun tapaan ollut vähimmässäkään määrin urheilullinen, niin valitsit joko tavallisen lukion tai sitten jonkun ammattikoulun linjan.
Periaatteessahan niitä vaihtoehtoja oli, mutta ne kaikki oli sinulle muualta annettuja. Ei missään kohtaa kyselty mitä sinä haluat tehdä, mikä sinua oikeasti kiinnostaa, ei mietitty millainen olet. Ellei nyt sitten tuollaiseksi lasketa pieneen kuraattorin koppiin menemistä ja tuon pelottavan tulevaisuudestasi päättävän henkilön kanssa käytyjä keskusteluja. Ja siinä keskustelun lomassa kuraattori katseli vuoroin todistuksiasi ja vuoroin sinua. Keskustelutkin kulkivat tyyliin, että haluatko sinä laborantiksi vai hienomekaanikoksi tai että, kiinnostaako sinua lukio vain ammattikoulu. Siinä sitä sitten yritti päättää tulevaisuudestaan, muutaman lyhyen, minuuttien pituisen keskustelun aikana ja jos totta puhutaan, ei varmasti olisi edes uskaltanut tai kehdannut sanoa mitään muuta toivetta tai intohimoa, kuin mitä ne kuraattorin edessä olevat paperit vaihtoehdoiksi antoivat.
Sen mitä uutisoinnista olen saanut irti, niin nykypäivänä noita vaihtoehtoja on aidosti enemmän ja ennen kaikkea oppilaat saavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollisuuden jollain tapaa suuntautua haluamallaan tavalla ja heitä tuetaan löytämään ne omat tavoitteet ja omat mielenkiinnon kohteet (tai ainakin näin olen ymmärtänyt).
Joten jos joku ihmettelee, miksi minä tässä iässä julkaisen esikoisromaanin, niin tie tänne on ollut pitkä ja kivikkoinen. Kaiken opetteleminen itsenäisesti, välillä jopa muilta piilotellen ja melko vähän ympäristön tukea saaden, on vain vienyt aikaa. Ehkä joku rohkeampi tai joku, joka ei kasvanut ympäristössä, jossa ei koskaan edes kuunneltu musiikkia tai jossa kukaan ei lukenut kirjoja, olisi toiminut toisin.
Siksi olen äärettömän ylpeä ja tyytyväinen, että olen kyennyt pääsemään tänne ja saan vihdoin tehdä sitä, mitä oikeasti haluan (ansiotyön sallimissa puitteissa toki).
Write a comment